Sanaleikit on aina kuuluneet niihin viattomimpiin huvituksiin niin kauan kuin muistan. Siitä siis otsikko ja luultavasti ei ole mitään viittausta kirjoittamani tekstin kanssa. Jää nähtäväksi.

Aloitin siis uudestaan blogini kirjoittamisen ja uusilla tunnuksilla, koska aikaisempi blogini on lakkautetun sähköpostiosoitteen takana ja siihen en saanut vastausta vuodatuksen ylläpidolta miten sen voisin saada käyttöön muutetun sähköpostin kautta, joten en jää odottelemaan vastausta hamaan tulevaisuuteen vaan päätin toimia ja luoda uuden blogin johon siirsin kopioimalla aikaisemmat kirjoitukseni. Siksi myös blogini nimi on osittain sama ja lisäyksellä osa 2.

Siirtäessäni tekstejäni tänne tulin miettineeksi niitä aikoja joista kirjoittelin, niin paljon ahdistusta ja pidäteltyä itkua ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Joista pahimpina koin sen että en pystynyt luomaan turvallista ympäristöä lapsilleni. Se on kipeä paikka vieläkin koska muistan omasta lapsuudestani sen päätökseni jonka tein, ei ikinä tälläistä elämää jossa itse olin pakotettu elämään, koska olin alaikäinen ja en tiennyt mistä hakea apua, en tiennyt millaista apua, en tiennyt millaisia seurauksia siitä olisi muulle perheelle, sisaruksilleni jotka koin läheisimmäksi. Äidilleni joka oli sairas ja koitin suojella häntäkin en vain tiedä miltä, tajusin kuitenkin silloin että häntä ei kohdeltu tasavertaisena aikuisena muihin nähden ja se käytös heijastui myös meihin lapsiin. Johon mun ymmärrys ei ole riittänyt tähän päivään saakka että vanhemman sairaus vaikuttaa myös lasten kohteluun ja ihan viralliselta taholta kuten sosiaalitoimisto. Sillä koin sen epäoikeudenmukaiseksi jo silloin, vaikka elettiin 70-lukua.

Tähän pohdintaan kirvoitti artikkeli  Sairastunko minäkin? jonka luin pariin kertaan. Ja siinä artikkelissa jo on ristiriitaisuuksia tuotu esille siten, että ei kerrota minkä tutkimuksen valossa on toteen näytetty että mielenterveyden sairaudet periytyy? Ja paskapuhetta se periytyminen, alttius sairastumiseen voi olla, mutta siihen vaikuttaa monet asiat kuten suojaavat tekijät ihmisen elämässä, kehityshistoria lapsesta aikuisikään, onko ympäristö ollut kasvua ja kehitystä edistävä ja suojaava, onko riittävästi ollut turvallisia aikuisia läsnä ja miten määritellä niidenkin lukumäärä vai tunnitko siihen lasketaan? En tiedä tutkimusmenetelmistä sen enempää, kunhan pohdin oman kokemukseni kautta tätä asiaa. Suojaavia tekijöitä elämässäni ei juurikaan ole ollut, suhteet sisaruksiin, musiikki,kirjat ja ne muutamat ihmiset hetken kohtaamisen aikana on antaneet minulle aidolla empatiallaan toivoa. En ole sairastunut samaan tautiin kuin äitini skitsofreniaan, vaan masennusjaksoja on ollut useita mun elämässä joihin on liittynyt vahvasti ne olosuhteet ja tapahtumat mun elämässä eri aikoina. Pisin musta jakso liittyy siihen traumaan jota en soisi kenenkään kokevan ja vei vuosia, lähes vuosikymmenen ennenkuin pääsin sieltä jotenkin pois ja ilman lääkitystä. Elämäntilanne kriiseihin olen myös reagoinut masennuksella, jotka lapseni muistaa varsin hyvin. On avio- ja avoeroa, burnouttia opiskelun, työn ja perheen sovittamisesta pariin kertaan. Parisuhteiden päättymiseen liittyviä jaksoja ja taloudellisia huolia joista pahimpia on olleet ne kaksi kertaa että parisuhteen päättymisen vuoksi on perheeni ollut hajallaan ja ilman kotia sekä toinen aikaisempi kerta  että oli mennä koti alta siksi ettei kumppani hoitanut omaa osuuttaan vuokran maksusta ja ne lankesi minulle maksettaviksi 4 lapsen yksinhuoltajalle.

Sisua  ja päättäväisyyttä on tarvittu monet kerrat ja yksi tuttu tunnetila on nostanut minut aina sieltä epätoivon syövereistä pois, viha. Se on hyvä renki silloin kun tunnistaa sen toimintamekanismin itsessään ja missä kohtaa sitä on rajattava. Monet ystävistäni, näistä uudemmista joiden kanssa olen keskustellut masennuksesta ja sen hoidosta, on ollut vaikea ymmärtää sitä että masennusta voi sairastaa ja hoitaa myös ilman lääkitystä. Alkoholi ei ole kuulunut mun elämään, ihan omalla päätökselläni jo lapsuudesta alkaen, olen sen mausta tietoinen ja mutta minulle se ei ole antanut mitään helpotusta tai muutakaan lisäarvoa edes hetkellisesti joten se on vaan jäänyt pois kuvioista. Ehkä näilläkin on joku yhteys toisiinsa. Ja kyllä lähisuvusta löytyy alttiutta alkoholismiinkin, mutta se ei aktivoitunut minussa nähtävästi, kuten ei skitsofreniakaan. Teini-iässä pohdin kovasti tuota kysymystä, sairastunko minäkin? ja jotenkin päädyin aina sellaiseen ajatelmaan että en välttämättä. Ympäristöni siihen aikaan ilmaisi hyvin suoraan mm. oponi yläasteelta että hullu ja juoppo sinustakin tulee, niin on vanhemmatkin. No eipä tullut kumpaakaan missään vaiheessa elämääni. Ja kyse on myös omistakin valinnoistani joilla ehkä on jokin merkitys asiaan.